Savonlinnan nimikkolajit

SAIMAANNORPPA (Phoca hispida saimensis)

Tämä Saimaan saariston alkuperäinen asukas on maailman uhanalaisin hylje. Saimaannorppia on nykyisin enää noin 200 yksilöä. Saimaan alueen kuntien joukossa juuri Savonlinna on se, jonka alueella elää eniten saimaannorppia. Siksi saimaannorppa on itseoikeutettu Savonlinnan nimikkonisäkkääksi. Savonlinnan alueella norppia on Pihlajavedellä, Haukivedellä ja Joutenvedellä. Suurin on Pihlajaveden kanta, noin 55 yksilöä.

Saimaannorpan syntyhistoria ajoittuu jääkauden päätösvaiheeseen, jolloin Saimaan allas kuroutui irti Itämerestä. Saimaan altaaseen jäänyt norppakanta alkoi eriytyä Itämeressä asuvista sukulaisistaan, ja kuluneiden 10 000 vuoden aikana eriytyminen on johtanut uuden alalajin syntyyn.

Saimaannorpat kaivavat pesänsä etenkin luotojen ja saarien rannoille kasautuviin lumikinoksiin. Kulku pesään käy avannon kautta. Naarasnorppa synnyttää tällaiseen lumiluolaan helmikuun lopulla yhden valkokarvaisen poikasen eli kuutin.

Metsästykseltä saimaannorppa rauhoitettiin jo vuonna 1955. Saimaannorpan tulevaisuus on kuitenkin edelleen vaakalaudalla. Vuosittain kuutteja syntyy koko Saimaalla keskimäärin 26. Jotta kanta vahvistuisi, kuutteja pitäisi syntyä vuosittain noin 30. Toivoa norpalla kuitenkin on, sillä sitä suojellaan muun muassa:

  • ohjaamalla loma-asuntojen rakentamista pois norppien pesimäalueilta ja niiden liepeiltä
  • rauhoittamalla pesimäalueita luonnonsuojelualueiksi
  • rajoittamalla verkkokalastusta kuuttien itsenäistymisaikaan loppukeväällä ja alkukesästä - kuutti hukkuu, jos se jää kiinni kalaverkkoon
  • ohjaamalla talviaikaista liikkumista, varsinkin moottorikelkkailua pois pesimäalueita
  • siirtämällä joitain yksilöitä yhdeltä osa-alueelta toiselle - näin turvataan riittävän geneettisen muuntelun säilyminen pienissä osakannoissa


KUHANKEITTÄJÄ (Oriolus oriolus)

Kuhankeittäjän tuttu "kuha kiehuu" -vihellys ei ole reviirilaulua, vaan sillä näyttäisi olevan seurustelumerkitys. Kuhankeittäjiä voi kuulla jopa 6 - 7 yksilöä pienellä alueella sulassa sovussa viheltelemässä. Mitä ilmeisimmin tällöin on kyse sosiaalisesta kanssakäymisestä. Kuhankeittäjä siis sopii mainiosti puheliaiden ja seurallisten savonlinnalaisten nimikkolinnuksi!

Ulkonäöltään kuhankeittäjä on lintumaailmamme kauneimpia. Uroksen värit ovat kirkkaankeltainen ja musta. Naaraat ja nuoret linnut ovat haaleamman värisiä. Kuhankeittäjää vain näkee melko harvoin, sillä se piilottelee lehvästössä. Vain vihellykset kertovat sen olevan paikalla.

Suomessa kuhankeittäjä on kaakkoinen laji. Esiintymisalueen pohjoisraja on noin Joensuun korkeudella. Kuhankeittäjä viihtyy parhaiten valoisissa, korkeissa metsissä vesien äärellä.

Kuhankeittäjänaaras rakentaa puoliksi riippuvan pesän oksan kärkikolmannekseen. Uros ei osallistu pesänrakentamiseen, mutta on savolaiseen tapaan paikalla "piällysmiehenä". Poikasia on yleensä kolme tai neljä. Poikasten hoitoon uroskin osallistuu niin kauan kuin ne pysyvät pesässä eli noin heinäkuun puoleenväliin saakka.

Ravinnokseen kuhankeittäjä ei käytä kuhaa sen paremmin kuin muitakaan kaloja, vaan erilaisia hyönteisiä.


SÄYNÄVÄ (Leuciscus idus)

Säynävä eli säyne on kookkaimpia särkikalojamme. Suurimmat saaliiksi saadut säynävät ovat olleet yli viisikiloisia. Tavallisimmin säynävä painaa 1 - 2 kg.

Savonlinnan nimikkokalaksi säynävä valittiin historiallisista syistä. Ennen uuden sillan rakentamista 1970-luvun alussa oli Pitkänsillan alla "nähtävyytenä" suuria, kesyyntyneitä säynäviä, joita ihmisillä oli tapana katsella sillalta ja ruokkia pullanmuruilla. Joidenkin mielestä maukas mutta ruotoinen säynävä kuvastaa hyvin savonlinnalaista kunnalliselämää.

Säynävä viihtyy suurissa järvissä ja virroissa. Sitä tavataan myös meressä. Se suosii puhtaita, kirkkaita vesiä. Säynävän esiintymisalue ulottuu pohjoisessa Sodankylän korkeudelle. Säynävä on viime aikoina jonkin verran harvinaistunut. Syynä on ennen muuta kutupaikkojen vähentyminen, kun koskia ja virtapaikkoja on perattu.

Säynävä on varsin maukas ruokakala. Maukkaimmillaan sen sanotaan olevan suolakalana. Kannattaa kokeilla myös savustettuna!


HAAPAPERHONEN (Limenitis populi)

Haapaperhonen on huomiota herättävän kookas, tumma päiväperhonen, jonka siivissä on valkeita täpliä. Naaras on koirasta selvästi suurempi.

Haapaperhonen oli 1960-luvulle saakka yleinen Suomen etelä- ja keskiosassa. Sen jälkeen se lähes hävisi maastamme, ilmeisesti kylmien kesien vuoksi. Viime aikoina haapaperhosta on alkanut jälleen esiintyä etenkin Kaakkois-Suomen sisämaassa. Laji on kuitenkin edelleen harvinainen.

Haapaperhosen toukka elää haavalla, tavallisimmin suurilla haapayksilöillä. Aikuisetkin elelevät yleensä haapojen latvuksissa, ja laskeutuvat vain joskus maan pinnan tasolle. Useimmiten niitä silloin houkuttaa vesilätäkkö, jokin ulostekasa tai raato. Haapaperhoset nimittäin imevät ravintoa mätänevästä lihasta tai esimerkiksi karjan virtsasta. Kukilla haapaperhoset eivät juuri vieraile, paitsi lehmuksenkukilla.

Parhaat mahdollisuudet haapaperhosen näkemiseen on heinäkuussa, jolloin niitä voi nähdä aamupäivisin esimerkiksi juomassa vesilätäköistä. Savonlinnassa haapaperhosretken voi suunnata muun muassa Pihlajaniemelle Viittaan tienoille.


IDÄNKURHO (Carlina biebersteinii subsp. biebersteinii var. fennica)

Kurho on monivuotinen, piikikäs, heinä-elokuussa kukkiva asterikasvi. Suomessa kurho esiintyy kahtena alalajina: lännen- ja idänkurhona. Idänkurho on kookas (25 - 60 cm) ahokasvi, jonka lehdet ovat pidemmät ja piikit pehmeämmät kuin lännenkurholla. Kukat ja varsi ovat keltaisia tai violetteja. Idänkurho on uhanalainen kasvi.

Suomessa idänkurhon esiintymisaluetta ovat Itä- ja Etelä-Suomi. Idänkurho on selvästi hyötynyt kaskiahoista ja metsälaidunnuksesta. Monet nykyiset esiintymispaikat ovat entisten laidunmaiden ja kaskiahojen liepeillä, pellonreunoilla tai tienvarsilla.

Savonlinnan Pääskylahden esiintymä on tiettävästi Suomen laajin idänkurhokasvusto. Pääskylahdessa idänkurhot kasvavat avoimella tienpientareella. Pienempiä idänkurhoesiintymiä Savonlinnasta tunnetaan Pyörissalolta ja Pihlajaveden saaristosta.

Idänkurho kasvaa ennen kukintaa monta vuotta ruusukkeena. Kukinnan jälkeen verso kuolee. Talven jälkeen Pääskylahden tienpientareilla törröttää vanhoja kuivaneita idänkurhoja "ikikukkina".


HAAPAROUSKU (Lactarius trivialis)

Haaparousku eli haapasieni on yleinen lähes koko maassa ja antaa tavallisesti runsaan sadon. Lisäksi se on kookas, kiinteämaltoinen ja nuorena yleensä toukaton. Nämä ominaisuudet ovat tehneet haaparouskusta yhden Suomen poimituimmista ruokasienistä.

Yleisimmin haaparousku kasvaa kuusen tai koivun seuralaisena. Rouskuksi sen tunnistaa valkeasta maitiaisnesteestä ja haaparouskuksi limaisesta, harmaan, siniharmaan tai vaaleanruskean värisestä, 7 - 20 cm halkaisijaltaan olevasta lakista sekä ontosta valkoisesta jalasta. Parhaat haaparouskusaaliit saadaan tuoreista tai hiukan soistuneista kangasmetsistä. Satokausi alkaa elokuussa, on parhaimmillaan syyskuun alussa ja päättyy ensimmäisiin pakkasöihin.

Ruokasienten poimimisella on Itä-Suomessa jo pitkä historia. Savon ja Karjalan rajamailla Savonlinnassa on aina arvostettu ruokasieniä, ei vähiten suolasieneksi erinomaisesti sopivaa haaparouskua. Vaihteeksi voi kokeilla haaparouskun paistamista ryöppäämättä, jolloin sieneen jää pippurimainen maku.

 

Savonlinnan nimikkolajit valitsi kaupunginhallitus vastauksena luonnonsuojeluvuoden 1995 haastekampanjaan.

Savonlinnan nimikkolajeista on painettu myös värivalokuvallinen esite, jota on saatavissa ympäristönsuojelupalveluista.