Joel Lehtosen lastenkirjat

Tarulinna: Suomen kansan satuja Suomen lapsille uudelleen kerrottuina

Tarulinnan (1906) sadut ovat sovitelmia vanhoista suomalaisista kansansaduista, joihin Lehtonen on keksinyt persoonallisia vivahteita. Satujen aiheina ovat niin peikot ja jättiläiset kuin prinsessat ja kuninkaanpojatkin. Tyylillisesti Tarulinna liittyy Lehtosen uusromanttiseen varhaistuotantoon.

Ainekset näihin satuihin olen valinnut Suom. Kirjallisuuden Seuran kokoelmista. - - - aiheita on otettu vain muutamista laajoista itä- ja länsisuomalaisista keräyksistä, etupäässä kuninkaallisista saduista. - - - Minkä verran niissä on puhtaasti suomalaisia aiheita, sävyä ja sanontatapaa, miten paljon ulkomaista, omaani tai lapsille muovailtua, en kykene erottamaan. Olen hyvilläni, jos näissä pilkahtaa vähänkin kansallista ja kansanomaista - - -.(Tarulinnan Lukijalle)

Tarulinnan kolmas painos vuodelta 1953 Raimo Metsänheimon kuvittama.
Kansi: Raimo Metsänheimo

Irma-Riitta Järvinen on selvittänyt Tarulinnan kansansatulähteitä. Tarulinna sisältää 17 satua, joista yksitoista on ihmesatuja ja kolme novellisatuja. Mukana on myös yksi pilasatu, yksi legendasatu ja yksi satu tyhmästä paholaisesta.

Järvisen mukaan Lehtosen pääasiallisena materiaalina on ollut lähinnä kolme keräelmää (Kaarle Krohnin, Matti Warosen ja Juho Sjörosin). Hän jakaa Tarulinnan sadut kolmeen ryhmään:

1. Tarkasti juoneltaan ja yksityiskohdiltaan yhtä tai kahta kansansatumuistiinpanoa seuraavat sadut

Tähän ryhmään kuluvat sadut "Luodetuuli ja kuolema", "Uskollinen", "Kaupin poika", "Kultainen kala", "Viisas vaimo", "Keisarin velka" ja "Jotaarkka".

"Luodetuuli ja kuolema" perustuu ihmesatuun "Kuolemattomuuden maa", joka on harvinainen Suomessa. Kansansadun juoni on säilynyt, vaikka Lehtonen on muuttanut kansansatua monin tavoin: oikaissut epäloogisuuksia, lisännyt kuvailevaa aineista ja tuonut satuun "kalevalaisuutta" sekä rytmitasolla että mytologisten olentojen käsittelyssä.

"Uskollisessa" ja "Kultaisessa kalassa" juoni noudattelee kansansatua melko tarkasti, mutta Lehtonen on poistanut kummastakin lähes kokonaan karjalaisen ortodoksisen kulttuurin paikallissävyt. Muutosten avulla hän on saanut satuihin yleissuomalaisen, kalevalaisromanttisen sävyn. "Jotaarkassa" Lehtonen on sulattanut yhteen kaksi kansansatua, "Jetaarkka" ja "Tuhkimus Tähkimys". Tästäkin sadusta on poistettu leimallisesti itäisiä piirteitä.

2. Useiden eri kansansatutoisintojen pohjalta rakennetut sadut

Tähän ryhmään kuuluvat Tarulinnan sadut "Kultarukki", "Valkea käärme" ja "Vainajan kiitollisuus". Järvinen päättelee Lehtosen tutustuneen moneen saman sadun toisintoon ja luoneen niistä oman kokonaisuutensa. Lehtosen saduissa on kansansatumuistiinpanoihin verrattuna paljon rehevyyttä ja vauhtia sekä humoristisia, jopa makaabereja, piirteitä.

3. Sadut, joille ei löydy selvää lähdettä

Varsin suurelle osalle Tarulinnan satuja ei löydy varmaa kansansatulähdettä. Useat saduista ovat hyvin yleisiä ja laajalle levinneitä, joten toisintoja on paljon. Järvisen mukaan Lehtonen on poiminut arkistoaineistosta vain satujen pääpiirteet ja luonut sitten sadut oman kansanrunouden tuntemuksensa pohjalta.

Esimerkiksi "Kuoleman kesyttäjä" on Lehtosen oma satu, jossa on kansansatua vain keskeinen motiivi: Kuolema ei pysty tappamaan sairasta, koska puusepänsälli onnistuu petkuttamaan sitä. "Pieni kulta" on samoin Lehtosen luoma satu, joka on kokoelman muihin satuihin verrattuna poikkeuksellisen syvämielinen.

Pilasatu "Pontus ja peikko" hyödyntää tyhmästä paholaisesta kertovaa Matti ja piru -sikermää. Isopäinen, voimakas, karvainen ja jyhkeäleukainen peikko muistuttaa Järvisen mukaan ulkonäöltään kummasti Putkinotko-sarjan Juutas Käkriäistä, "sillä hän on väkevä kuin peikko" (Kuolleet omenapuut).

Takakansi: Raimo Metsänheimo

Tarulinnan saduissa Lehtonen on vauhdittanut kerrontaa lisäämällä dialogin osuutta. Vuoropuhelut auttavat myös henkilöiden karakterisoimisessa.

Kuvailun osuus on Lehtosen saduissa moninkertainen alkuperäissatuihin verrattuna. Hänen satujensa henkilöt aistivat ympäristöään ja siten välittyy värien, äänien ja tuoksujen maailma.

Lehtonen on viljellyt kansansatumuunnelmissaan myös huumoria, jota ei kansansatumuistiinpanoissa ole. Hän on käyttänyt perinneaineistoa luovasti ja tehnyt saduista omaperäisiä. Lisäksi hän on sensuroinut satuja lievästi, koska kokoelma on tarkoitettu lapsille.

Ilvolan juttuja : kansansatusovitelmia Suomen lapsille (1910)

Ilvolan jutut ovat alaotsikkonsa mukaisesti Lehtosen sovittamia suomalaisia kansansatuja. Kokoelma koostuu enimmäkseen eläintarinoista ("Hauen kirkkomatka", "Variksen vala", "Hiiri räätälinä"), mutta joukossa on myös syntykertomuksia ("Miten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin", "Miten palokärki syntyi", "Sutten alku"). Kokoelman pisin satu on "Metsän ukko eli kolmen kaartilaisen seikkailu", joka on ilmestynyt myös erillisenä kuvakirjana.

Satujen eläintyyppejä ovat esimerkiksi kaltoin kohdeltu koira, joka on toisten oikkujen armoilla, korppi ja varis, jotka syövät sanansa, ovela mutta avuton hiiri, viekkaat kiiski ja sika, käytännöllinen orava, julma mutta tyhmä susi ja säälimätön kettu.

Ilvolan juttuja vuodelta 1977 on kuvittanut Hannu Taina.
Kansi: Hannu Taina, 1977

Hevonen ja lammas syövät kilpaa
Hevonen ja lammas rupesivat väittelemään, kumpi heistä enemmän jaksaa syödä.
"Minä enemmän jaksan", kehui lammas.
"Koetetaanpas", sanoi hevonen.
He koettivat, rupesivat syömään kilpaa. No, ei pitänyt lammas hevoselle, lampaan vatsa ennemmin täyttyi, hevonen söi yhä.
Mutta silloin lammas sanoi:
"Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä hoikat sääret."
Sääriään huono syytti!

Ilvolan juttuja ilmestyi Meidän lasten kirjasto -sarjassa vuonna 1960. Kirjan kuvitti Usko Laukkanen.
Kansi: Usko Laukkanen, 1960

Irma-Riitta Järvisen mukaan Lehtonen toimi Ilvolan juttuja kootessaan täysin eri tavalla kuin Tarulinnaa kirjoittaessaan. Hän oli tutustunut Rafael Engelbergin näkemyksiin kansanperinneaineksen julkaisutavoista ja noudatti aikaisempaa uskollisemmin satujen alkuperäisiä muistiinpanoja.

Lehtonen ei ollut lopputulokseen tyytyväinen ja kutsui kokoelmaa "huonoiksi saduiksi" kirjeessään Sylvia Avellanille. Järvisen mukaan Ilvolan jutuista puuttuukin se luovan kirjailijan ote, joka tekee Tarulinnasta niin viehättävän.