Joel Lehtosen Putkinotko


Putkinotko on Joel Lehtosen pääteos, laaja yhdenpäivänromaani, joka ilmestyi alunperin kahtena osana: Putkinotkon metsäläiset (1919) ja Putkinotkon herrastelijat (1920). Ensimmäisten painosten jälkeen teosta ei ole julkaistu kahtena osana. Ensimmäinen yhteisnide ilmestyi vielä samana vuonna kuin toinen osa.

Lehtonen käytti Putkinotkossa varsin häikäilemättä hyväkseen monivuotisia kokemuksiaan rinnakkaiselosta velipuolensa perheen kanssa Inhalla.

Romaanin taustalla on Edvard Westermarckin kulttuuriantropologinen näkemys luonnonkansan rappiosta sivilisaation otteesta.

Putkinotko on omalaatuinen naturalistinen idylli, jolle ei ole helppoa löytää vertauskohtaa maailmankirjallisuudesta. (Karkama)

Putkinotkon neljäs painos vuodelta 1944; kansitaiteilija tuntematon.

Putkinotko kuvaa yhden heinäkuun lopun päivän tapahtumia tämän vuosisadan alkupuolella juuri ennen maailmansotaa. Tapahtumapaikkana on pääosin Putkinotkon tila Savon korpimailla, noin peninkulman päässä kaupungista, Savonlinnasta. Romaanin metsäläisiä ovat köyhä vuokraviljelijä Juutas Käkriäinen, hänen vaimonsa Rosina ja näiden kymmenpäinen lapsilauma.

Putkinotko alkaa maisemakuvauksella, kuten lähes kaikki Lehtosen romaanit. Teoksen koko rakenne perustuu maisemakuvaukselle, toteaa Ritva Rainio. Hänen mukaansa Putkinotko olisi ilman luonnonkuvausta pessimistinen ja ahdistava teos.

Koko teoksen juuret kätkeytyvät siis alun luonnonkuvauksiin. Niistä hahmottuu lukijalle eräänlainen Putkinotkon läpi ulottuva perusmaisema, jonka hän koko ajan tuntee tapahtumien taustalla. (Rainio)

Savon eteläosassa, lähellä Karjalan heimon asuinseutujen rajaa, on kaunis ja karu paikkakunta. Saimaa, joskus muualla leveä ja vapaa, supistuu siellä ahtaiden maisemien väliin, niin että ainoastaan harvoin saattaa nähdä ulapalla sellaisen kohdan, jossa silmä ei tapaa missään toista rantaa: vedenkalvo yhtyy siintävään avaruuteen aivan kuin merellä. Yleensä ovat tuo suuren sisäjärven selät täällä pienenlaisia, peninkulman taikka parin, kolmen pituisia. Leveydeltään ovat ne välistä tuskin neljää kilometriä, ja kun lukuisat saaret ja niemet vielä kaventavat niitä paikoittain, näyttävät ne joskus suorastaan joelta tai kosken suvannolta. 

Putkinotkon kaksi ensimmäistä lukua liittävät sen kertojakeskeiseen traditioon, kirjoittaa Pekka Tarkka, joka vertaa romaanin alkua kahden muun teoksen alkuun: C. J. L. Almqvistin kyläkertomuksen Putkinotkon uudispaikka (1846), joka Tarkan mukaan on antanut Lehtosen Putkinotkolle nimen, ja Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljeksen (1870) aloituksiin. Lehtonen kuitenkin luopuu kertojakeskeisyydestä heti alkulukujen jälkeen ja osan kertojan tehtävistä saavat romaanin henkilöt. Kertoja pysyttelee pidättyväisenä eikä ota kantaa.

Putkinotkon seitsemäs painos vuodelta 1955; päällys Erkki Tanttu.
Kansi: Erkki Tanttu

Juutas, saamaton ja omahyväinen korven jättiläinen, nousee teoksen keskeiseksi hahmoksi. Hän on vitaalinen alkuihminen, jonka tiedot maailmasta perustuvat ikivanhoihin uskomuksiin ja epämääräisiin luuloihin.

Juutaksen "alkamattomat puuskat" saattavat kestää vuodenkin, mutta osaa hän olla myös toimelias, kun hänellä on "virkku aikansa". Juutas on vajonnut jahkailuun, mutta hänen laiskuutensa ei ole tasaista, vaan sillä on syynsä ja joskus se katkeaa uutteruuden puuskaan. Työ johtaa aina uuteen nukkumisen kauteen. Juutas ei tarvitse kelloa tai kalenteria. Hänen tietoisuutensa ajasta on vähäistä eikä sillä ole hänelle merkitystä.

 

Juutas on jäänyt orvoksi uudessa ajassa, jolla ei tunnu olevan käyttöä hänen taidoilleen. Todellisuus hänen ympärillään muuttuu eikä hänellä ole taitoja ymmärtää sitä. 

Juutaksen olemukseen kuuluu ehdottoman koskemattomuuden ja yksilöllisyyden vaatimus. - - - Juutas on yhteiskunnan kielto, yhteiskunnan, jonka säilyminen pohjautuu kansalaisten uutteruuteen. (Karkama)

Sivun alkuun

Juutaksen vaimo Rosina on monessa mielessä miehensä vastakohta ja pääosin vastuussa perheen toimeentulosta. Hän on toimelias ja vastuuntuntoinen, liikkeissään nopea ja mieleltään reipas. Hänessä on lujuutta ja päättäväisyyttä, jota puolisosta puuttuu. Lapsista 17-vuotias Ananias on äitinsä lempipoika ja yksi romaanin keskeisistä henkilöistä. Hän on sopusuhtainen, mutta hieman untelo nuorukainen, jonka heräävän seksuaalisuuden ilmenemismuodoilla - haaveksinta, sankaritekojen kuvittelu, aseen laukaiseminen - on romaanin ilmapiirin kannalta keskeinen merkitys. Muita lapsia, joita on perheessä yhteensä kymmenen, kuvataan enimmäkseen kollektiivisemmin. Lisäksi Putkinotkossa asuu mummo, Rosinan äiti, sekä runsas joukko elävästi ja eläytyen kuvattuja eläimiä, kuten Hurja-koira, Poika-sonni, lampaat, porsaat, lehmät ja kanat.

Käkriäisen perheessä vallitsee keskinäinen kiintymys, mutta perheenpään päämäärättömyys aiheuttaa sen kurjuuden. Juutas haaveilee omasta maatilkusta, muttei toimi sen eteen, vaan surkuttelee köyhyyttään eikä halua raataa toisten hyväksi. Niinpä perhe elää kädestä suuhun ja päivä kerrallaan, järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella, sen sääntöjä osaamatta ja tuntematta.

Metsäläistensä vastapainoksi Lehtonen asettaa kirjakauppias Aapeli Muttisen, Putkinotkon tilan omistajan, joka saapuu kesänviettoon huvilalleen yhdessä ystävättärensä Lyygian kanssa. Tämä sivistynyt, elämään jo hiukan väsynyt skeptikko, mies ilman jälkeläisiä, nauttii katsella sivusta Käkriäisten puuhia ja kuunnella heidän omituisia juttujaan.

Käkriäiset kokevat kuitenkin Muttisen sortajakseen ja pitävät omistaja-torppari -suhdetta epäoikeudenmukaisena. Omasta mielestään Muttinen on hyväntekijä, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa ja valistaa vuokralaisiaan. Näille hän on kuitenkin riistäjä.

Lehtonen ei ota kantaa tähän ristiriitaan, vaan vain kuvaa sitä. Hänen myötätuntonsa on sekä metsäläisten että herrastelijoiden puolella, kun hän kertoo tuon ajan yhteiskunnallisesta tilanteesta maaseudulla. Ainakin torpparikysymys, kansanterveys- ja kansansivistystyö sekä perhesuunnittelu ovat Putkinotkon aineistoa samalla, kun se valaisee kuvaamiensa olojen historiallista taustaa.

Sivun alkuun

Pekka Tarkka jakaa Putkinotkon neljään jaksoon: Putkinotkon ja sen asukkaiden esittely (luvut 1-11), hajautetun toiminnan jakso, jossa osa Käkriäisistä siirtyy kotipiirinsä ulkopuolelle (luvut 12-21), kuvaus vieraiden tulosta Putkinotkoon (luvut 22-27) ja loppukehittely, joka yhdistää ja lopulta erottaa romaanin henkilöt (luvut 28-37). 

Ensimmäistä jaksoa hallitsee Rosina, joka ahkeroi kotieläinten parissa. Putkinotkon historia ja Juutas ja Muttinen nähdään Rosinan silmin. Sitä ennen kertoja on esitellyt Putkinotkon asukkaat ja kertonut Juutaksen näkökulman vuokrasuhteesta Muttiseen. Jakson loppuosassa lapsilla on merkittävä osuus.

Rosina eli Eufrosyne Käkriäinen katselee saunan nurkalla jalkojaan, jotka ovat jälleen koko kesän olleet pahasti pöhöttyneet ja joita kolottaa kipeästi. Varmaankin se tulee tuosta ainaisesta juoksusta, sillä hän se melkein yksinään pitää tässä talossa elämisen vireissä.


Toisessa jaksossa kuvataan kaksi matkaa: Rosina tekee lastensa Saaran ja Jopin kanssa laivamatkan kaupunkiin. Hän käy apteekissa ja joutuu farmaseutin pilkkaamaksi, jolloin annetaan sana sanasta. Samoihin aikoihin Juutas tekee jauhonhakumatkan läheiseen kartanoon, mutta selkeästä tehtävästä kehkeytyy seikkailu ja voimainkoetus.

Nämä ovat kohtauksia, joiden luominen onnistuu äärimmäisen harvoin keneltäkään kirjailijaksi yrittävältä. (Kinnunen)

Samaan jaksoon sisältyy myös kotimieheksi jäänyttä mummoa kuvaava tyyni luku, jonka henkilöt, vanhus ja Luukas-vauva, eivät osallistu muun talonväen melskaamiseen. 

"Haavojako? Ja kukas se nyt sormiaan vuolemaan! Mutta pöhötykseen sitä. Se on ihan tosi... Minulta jalat turposivat, veikkoset, noin paksuiksi turposivat! Mutta kun sain sitä rohtoa, täältä se oli ostettua teiltä, niin läksi! Ja... voihan se olla haavoihinkin hyvä. Mutta lapsen päähän me sitä. Ja puhdas tuli. Ja hampaisiin se on hyvä..." 
"Ha...hampaisiin?" kysyy apteekkari.
"Niin, jos kolottaa... niin sitä... koloon."
"Jaha. Koloon? Kolottaa? aprikoi apteekkari.
"Ja jos päätä kolottaa. Sitä vastenhan se lienee..." alkaa jälleen Rosina.
"Ahaa, jahaa. Kolottaa... kolotii. Sitä vartenhan se! Jaha. Se... to... tosiaan tepsi?"

Kolmannessa jaksossa putkinotkolaiset ovat jälleen kotona. Rosina tuo kaupungista mukanaan veljensä Mauno Kypenäisen ja tämän vaimon Pertan. He tuovat ulkopuolisen maailman Putkinotkoon ja houkuttelevat Juutasta laittomaan viinankeittoon. Myös Aapeli Muttinen saapuu Lyygiansa kanssa huvilalle.

Neljännessä jaksossa näyttämöitä on kaksi: Käkriäisten asumus ja Muttisen huvila. Välillä esiinnytään samalla näyttämöllä, kun Muttinen, Kypenäinen ja Käkriäinen poikineen saunovat yhdessä. Illalla herran ja moukan tiet kuitenkin eroavat, lopullisesti. Juutas, Mauno ja Ananias valmistautuvat viinan keittoon. Aapeli ja Lyygia sulkeutuvat huviaan. Muttinen selostaa Lyygialle käsityksiään kansasta ja sen kehittämisestä, pettymyksestään Käkriäisten saamattomuuteen ja kunnioituksestaan heidän taisteluaan kohtaan, idealismistaan ja skeptisyydestään. 

Käkriäinen heittää löylyä melkein kipan loppuun. Kiuas jylähtää niinkuin siihen olisi paiskattu iso kivi. Kauan se jyrisee. Tuhka kohisee kiukaan alla, ovi lentää vinkuvasta kiukaan viimasta raolleen. Lamppu pimenee. Muttinen kumartuu ja pitelee korviaan. Ananiakselta vaipuu vasta penkille. Jopi yrittää alas lauteilta, ja putoaa kolisten lattialle. 

Päivän mittaan kehittynyt ristiriitatilanne kärjistyy Ananiaksen ampumaan laukaukseen Aapelin huvilaa kohti. Aurinkoisen kesäpäivän romaani päättyy kuun kelmeään hämärään ja synkkiin aavistuksiin tulevasta.

Aarne Kinnusen mukaan Putkinotko on luettava romaanina, jossa valmistaudutaan välirikkoon kahden yhteiskuntaluokan välillä. Tuo valmistautuminen alkaa maan alle kaivautumisella ja rikollisella toiminnalla. Kapina ei suuntaudu koko yhteiskuntaa, vaan rikkaita vastaan, eli köyhän elämiseksi. Viinankeittoa ei pidetä kovin suurena rikoksena silloin, kun sen tarkoitus on saada leipää lasten suuhun.

Putkinotko on myös malliksi kelpaava romaani siitä, miten kirjoitetaan murteella vaikkakin yleiskielellä: siis kahdella kielellä yhtaikaa. Lehtonen ei käytä murteellisia muotoja. Hän rytmittää puheen ja kuvauksen itäsuomalaisittain, savolaisittain. (Kinnunen)

Sivun alkuun

Lehtonen kokosi Putkinotkon ainekset useiden vuosien kokemuksistaan omalla tilallaan, jossa hän Muttisen tavoin vietti kesäpäiviä, kun velipuoli viljeli tilan peltoja. Putkinotko-romaani on tämän "herran" ja "moukan" välisen omalaatuisen suhteen kirjallinen dokumentti. Siihen Lehtonen Martti Pelvon sanoin "vangitsi ‘uniensa Savon’ onnen hetkien ohella sen pettymyksen, jonka koki suhteessa verisukulaisiinsa".

- - - omistajan ja vuokraajan, herran ja moukan suhteissa heijastuu - - - eräs senaikaisen kansallisen murrosvaiheen perusasetelmista. Rikkaan ei kannata antaa köyhälle, koska köyhä ei saamattomuudessaan ole sen arvoinen. Köyhän taas ei kannata tehdä mitään rakentavaa, koska hän ei kuitenkaan pääse nauttimaan työnsä hedelmistä. Niin kylvettiin epäluulon ja katkeruuden siemen.
(Martti Uusikylä)

Lehtosella oli Putkinotkon ensimmäisen osan ilmestyttyä vuonna 1919 huono omatunto, sillä hän tunsi Käkriäisissä kuvanneensa liian suorasukaisesti Inhanmaan Muhosten elämää. Muhoset pitivätkin hyvin kyseenalaisena kunniaa tulla ikuistetuiksi romaaniin, jota useimmat lukijat pitivät dokumenttina heidän elämästään.

Ales ym. Muhoset ovat eräästä heiltä tulleessa kirjeestä päättäen saaneet kuulla, mitä olen kirjoittanut Käkriäisistä. Saa nähdä, mitä he sitten "Putkinotkosta" arvelevat. "Tuntoni" kolkuttaa, sillä Ales on sairaskin. Mutta en voinut olla kuvaamatta oikeaa kansaa ja niin juhlallista tyyppiä siitä.
(kirje Avellanille 5.12.1919)

Juutas Käkriäinen ei ole Aleksander Muhonen, joka lastensa ja muiden aikalaisten mukaan oli tavallinen, ystävällinen kansanmies, vahva ja ahkera työntekijä, jutunkertoja ja parantaja. Juutaksessa on varmasti häntäkin, mutta kirjailijalla on taatusti ollut riittämiin muitakin savolaisia esikuvia. Sen verran todellisuuspohjaista aineista Putkinotkon kaikissa henkilöissä, muissakin kuin Käkriäisissä, on, että se riitti suututtamaan esikuvat.

Sivun alkuun

Putkinotkon kansi vuodelta 1978 on Kosti Antikaisen käsialaa.
Päällys: Kosti Antikainen

Martti Pelvon mukaan Putkinotko on muistelma, jossa muistelija katsoo taaksepäin ajassa palauttaen mieleensä menneet aurinkoiset kesät. Näissä muistoissa elävät vihattavat ja rakastettavat sääminkiläiset ja heidän tarinansa. Niissä säilyvät myös Lehtosen omat mietteet ja tunteet, sekä kotiseudun luonto, jonka kauneutta Lehtonen jaksaa ylistää.

Lehtosen kansankuvaus oli uudenlaista, eikä sitä monikaan heti arvostanut. Ohjelmallisuuden puuttuminen johti lukijoita harhaan, kaivattiin myönteisempää elämänasennetta, eikä huomattu kirjailijan tarttumista yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Aarne Kinnunen toteaa Putkinotkon kertojan ja henkilöiden elävät erillään, eri maailmoissa. Kertoja ei suhtaudu ironisesti putkinotkolaisiin, vaan hänellä on ironinen asema suhteessa heihin, koska hän ei kuulu heidän maailmaansa eikä jaa heidän uskomuksiaan.

Annamari Sarajaksen mukaan Lehtosen tekstin voimana on kaikinpuolinen havaitseminen ja kuvaaminen. Käkriäisen perhekunnan jokainen yritys ja toive raukeaa tyhjiin. Se ei toistuessaan enää ole riemastuttavaa tilannekomiikkaa, vaan toivotonta ahdinkoa, epäonnen ja surkeuden tragikoomista kasautumista, joka huipentuu Juutaksen jauhosäkin kantamiseen. Sivistynyt Muttinen voi hillitä tunteensa ja hajottaa ne hetkien nautintoon, mutta luonnonlapsi Käkriäinen ei: ylivoimaiset ahdingot purkautuvat raivonpuuskina, laiskuutena ja pakoiluna.

Putkinotkoa on luettu monella tavalla, toteaa Lea Rojola: huumorintutkija Unto Kupiainen on sanonut romaania asiantuntevaksi tutkimukseksi suomalaisen miehen laiskuudesta, Annamari Sarajas siis puolestaan on pitänyt teoksen teemana tyhjiin raukeamista, Viljo Tarkiaisen mielestä Käkriäiset ovat villissä vapaudessa ja saamattomuudessa retusteleva perhe, jossa on itsepäinen, siivoton ja unelias isä, Kai Laitinen on nähnyt teoksessa myös tutkielman suomalaisen luonteen nurjista puolista: saamattomuudesta, hedelmättömästä itsepäisyydestä ja kyräilystä. Rojola kuitenkin kysyy, mitä lopulta merkitsevät Käkriäisen legendaarinen unisuus, laiskuus ja saamattomuus, kun romaanin kohokohta kuitenkin on hänen sankarillinen työsuorituksensa, raskaan jauhosäkin kantaminen.

Putkinotko on Rojolan mukaan tulkittu kuvaukseksi siirtymisestä metsäläisyydestä ihmisten ilmoille tai romaaniksi "kaskeamiskulttuurin perillisistä, jotka uusi aika turmeli", mutta hänen mielestään teosta voi yhtä hyvin pitää ironisena kommenttina juuri sellaisiin käsityksiin. "Putkinotkoilun" voi Rojolan mielestä tulkita myös tottelemattomuudeksi, sillä Juutaksen protesti koituu hänen itsensä ja perheensä vahingoksi. Sivullisesta se on järjetöntä, mutta Juutakselle se on ainoa tai viimeinen vastustuskeino.

Joka tapauksessa Putkinotko on suomalainen suurromaani, jonka kesäiseen päivään mahtuu paljon: aamu ja ilta, valo ja pimeys, luonto ja ihminen, sorretut ja sortajat, riemu ja ahdistus.

Sivun alkuun

© Savonlinnan kaupunginkirjasto / Tuulevi Ovaska / Päivitetty 23.01.2001