Miekkoniemi

Miekkoniemi, Savonlinnan Pispalaksikin kutsuttu kaupunginosa Kyrönsalmen takana, on ollut omalaatuinen ja idyllinenkin paikka asua. Riihisaaren toisessa kerroksessa on esillä valokuvia 1920- ja 1970-luvun lopun Miekkoniemestä.

"Siinä on nyt Mesopotamia aivan ympärillä. Mökeistä, joita on noussut kuin sieniä, sinne ja tänne, ovat toiset veden rajassa, toiset ylempänä kallioiden nyppylöillä. Köyhien ihmisten töllisköitä." Näin kirjoitti Joel Lehtonen Putkinotko-romaanissaan viime vuosisadan alun Miekkoniemestä.

Vuonna 1890 kelloseppä Karl Jakob Handtwargh osti Miekkoniemen tilan ja alkoi vuokrata sieltä työläisille pieniä tontteja. Ukko-Handtwargh ei ollut turhan tarkka tontin mittauksissa eikä vuokrissa. Kaupungin tuntumaan syntyi muutaman sadan ihmisen mökkiyhdyskunta, jossa asui laivamiehiä, tukkityöläisiä ja käsityöläisiä. Rakennuspiirustuksia ei tehty eikä kyselty.

Miekkoniemi oli levottoman paikan maineessa - eikä varmaan syyttä: harjun kupeessa harjoitettiin viinan kotipolttoa ja kiljuntekoa ja pelattiin korttia siinä kuin muuallakin. Miekkoniemi oli työläisaluetta, jota useimmat kaupunkilaiset katsoivat nenänvartta pitkin. Vasemmistolla olikin siellä vankka kannatus.Kaupunkilaisia miekkoniemeläisistä tuli vuoden 1932 alueliitoksessa.

Miekkoniemen keskipiste oli Ilola, vuonna 1926 talkoilla rakennettu työväentalo. Ilolan lavalla esitettiin näytelmiä, talossa pidettiin iltamia (joista ei aina selvitty ilman järjestyshäiriöitä), juhlittiin häitä ja pidettiin kokouksia. Kesällä 1930 Ilola määrättiin suljettavaksi ns. kommunistilakien perusteella. Sen jälkeen Ilolan osakkeet siirrettiin vasemmistoradikaaleilta sosiaalidemokraateille ja 1931 talo voitiin avata uudelleen. 1933 Ilola myytiin talousvaikeuksien takia Savonlinnan rukoushuoneyhdistykselle ja entinen työväentalo vihittiin rukoushuoneeksi. Sittemmin Ilola luovutettiin kaupungille. Nykyisin Ilola on yksityisomistuksessa.

Elämässä kallioisella harjulla oli omat vaikeutensa. Kaivoja ei ollut läheskään kaikilla ja vesi jouduttiin kantamaan joko Saimaasta tai hakemaan yhteisistä kaivoista – joita ei Miekkoniemellä juurikaan ollut. Vuonna 1959 Rajalahteen alettiin rakentaa pumppuasemaa kaupungin itäosien vedensaannin turvaamiseksi. Pumppuasema oli käytössä vuoteen 1977, Vääräsaaren vesilaitoksen valmistumiseen asti. Tiet olivat kapeita ja huonokuntoisia, talvella ja pimeällä hankalakulkuisia. Eikä kulku kaupunkiin ollut helpompaa: kesällä pääsi veneellä, mutta vasta 1932 korjattiin Tuokkolanlahden ylittävää siltaa ja rakennettiin maantie Miekkoniemelle.

Töissä käytiin Schaumannilla tai Lypsyniemessä, naapuria autettiin, ammattimiehiä löytyi omasta takaa ja polttopuita saatiin halvalla Schaumannilta. Parhaimmillaan miekkoniemeläisiä palveli neljä ruoka- ja sekatavarakauppaa.

Tulipalot olivat riesana pärekattoisissa mökeissä. Palokunta oli Kyrönsalmen takana eikä ennättänyt ajoissa paikalle, jos tuli pääsi irti. Niinpä jo joulukuussa 1931 kutsuttiin miekkoniemeläisiä koolle oman palokunnan perustamiseksi. Miekkoniemen VPK:n perustava kokous pidettiin kuitenkin vasta 11.2.1934. Seuraavana vuonna hankittiin ensimmäinen oma auto ja vuonna 1951 alettiin talkoilla rakentaa omaa taloa.  

Elämä harjulla kulki omaa uomaansa 1970-luvulle, jolloin kaupunki laati alueelle uuden asemakaavan. Sen jälkeen mökit alkoivat vaihtua moderneihin omakotitaloihin ja liikerakennuksiin, ja rannan täyttömaalle tehtiin Ilokallionkatu. Entisestä Miekkoniemestä kertovat yhä pitkin harjua mutkittelevat kadut ja polut sekä siellä täällä nököttävät pienet puutalot.

 

.


Valokuvanäyttely Miekkoniemestä 27.2.2011 asti