Riihisaariblogi 6/2020

Jäätynyttä musiikkia

Blogi 6 jäätynyttä musiikkia

Arkkitehtuurin sanotaan olevan ”jäätynyttä musiikkia”, ”kangistunutta musiikkia” tai ”vaientunutta musiikkia”. Näistä kuuluisimman ilmauksen ”jäätynyt musiikki” on tiettävästi ensimmäisen kerran kirjannut Friedrich Schlegel (1772 - 1829) vuonna 1803, vaikkakin ilmauksen keksijäksi mainitaan eri lähteissä myös esimerkiksi August Wilhelm Schlegel (1767 - 1845), Johann Wolfgang von Goethe (1749 - 1832) tai Friedrich Wilhelm Joseph Schelling (1775 - 1854).

Edellisessä tilassa liikkumista käsitelleessä blogissa viittasin Beatrix Zugin ajatukseen, miten arkkitehtuuri on yhdellä tapaa sävelletty taideteoksena, jota ei ainoastaan tiedosteta askel askeleelta, vaan jonka tehtävä tulee täydellisesti esille peräkkäisyydessä samalla tapaa kuin soimaan saatettu musiikkikappale. Siinä on yksi linkki rakennusten ja musiikin välillä. Toki yhteyksiä on paljon enemmänkin alkaen antiikin Pythagoraasta ja renessanssinero Leon Battista Albertista. Palataan heihin tuonnempana toisessa blogissa.

Aika saa niin musiikissa kuin arkkitehtuurissakin tärkeän roolin. Ajan vaikutus näkyy paitsi tilassa tai tilasarjassa liikkumisen myötä, niin konkreettisesti myös vanhoissa materiaaleissa. Miten hienosti vanha patinoitunut hirsiseinä, kivinavetan paksu muuri tai ajan hammasta uhmaava punamultakeittomaalattu pinta viestittävätkään vuosien rikastuttamaa tarinaansa. Eri materiaalit vanhenevat eri tavoin, toinen materiaali melkeinpä vain paranee ajan myötä, toinen näyttää hyvinkin pian huonolta. Esimerkiksi keittomaaliseinäpinnan hieno ominaisuus on, että se vielä vanhana ja haalistuneenakin näyttää hyvältä, toisin kuin joillain muilla aineilla maalatut pinnat.

Annetaan myös vanhan patinoituneen materiaalin jäädä paikalleen, vaikka olisikin kulunut, kaikkea ei tarvitse vaihtaa. Tässä tulee mieleen arkkitehti Ludwig Mies van der Rohen ilmaus ”less is more” (vähempi on enemmän), joka on toki kirjoitettu aivan toisenlaisessa asiayhteydessä, mutta sopii tähänkin.

Vastuu vanhasta rakennuksesta ei sovi kaikille. Toisen mielestä kaikki vanhat vähänkään kuluneet materiaalit pitää vaihtaa. Toisen mielestä ei haittaa, jos ikkunalasit ei olekaan viimeisintä standardia, jos vanha rappaus ei olekaan tasalaatuinen, kunhan se rakenteellisesti toimii. Asenne ratkaisee.

Positiivisia löytöjäkin on mahdollista tehdä: jossain vaiheessa rakennetun ripustetun alakaton tai ovilehteen kiinnitetyn kovalevyn takaa voi paljastua vaikka mitä. Miten yksi asiakas totesikaan tekemistään löydöistä: ”Alkuperäinen katto on ollut suorastaan mahtava” ja ovista, miten ”niistä kyllä henkii aivan selvästi 1900-luvun alku.”

Hyvin valittu, rakennettu ja hoidettu materiaali kestää aikaa. Päinvastaisissa tapauksissa materiaali alkaa oireilla yllättävänkin pian, esimerkiksi jos vesi pääsee sinne missä se aiheuttaa vain ongelmia tai jos materiaalikerrokset estävät rakenteen hengittämisen. Miten usein joudutaankaan korjaamaan aikaisempien sukupolvien rakennusvirheitä. Monilla kohdekäynneillä on voinut nähdä fataaleita seuraamuksia, kun alapohjan tuuletus on joskus tukittu tai kun yläpohjan tuuletus ei toimi (ja mitä kaikkia kohtia rakennuksessa alapohjan ja vesikaton väliin jääkään…). Yritetään edes nyt tehdä kestävää jälkeä! Rakennusfysiikan ja eri materiaalien ominaisuuksien ymmärtäminen ovat perusedellytyksiä kestävälle lopputulokselle.

Negatiivisessa mielessä aika vaikuttaa esimerkiksi tapauksissa, jos rakennuksen hirsirunko lahoaa, kun olosuhteet eivät ole otolliset, tai jos väärin valittu maalityyppi hilseilee alta aikayksikön. Jos tehdään rakennusvirheitä, niin rakenteet eivät varmasti kestä - pitäisikö sellaisissa tapauksissa puhua sulaneesta tai pilaantuneesta musiikista?

Lokakuussa 2020 Ilkka Paajanen, rakennustutkija