Hyppää sisältöön

Tervahöyry Mikko

Puurunkoinen s/s Mikko on viimeinen säilynyt esimerkki Saimaan suuresta tervahöyry-laivastosta. Se oli suurimmillaan 1920-luvun puolivälissä, ja käsitti lähes kaksisataa alusta. Pääosa aluksista oli Savonlinnasta ja lähiympäristöstä. Höyryt rahtasivat halkoja ja muuta puutavaraa Saimaan rannoilta Suomenlahden kaupunkeihin. Kuinka tervahöyry Mikosta tuli lajinsa viimeinen?

Vanha höyrylaiva laiturissa kaunissa järvimaisemassa.
Aamu Linnansaaren laiturissa.

Tervahöyry Mikko kuljetti puutavaraa Enso-Gutzeitin omistuksessa Saimaalla 1938–1963. Sitä ennen se palveli Ensi-nimisenä useita eri omistajia mm. Äänisjärvellä, Syvärillä, Laatokalla ja Itämeren rannikkoliikenteessä. Vuonna 1970 Mikko lahjoitettiin Savonlinnan kaupungille, joka on kunnostanut aluksen toimintakuntoiseksi museolaivaksi.

Piirretty mustavalkoinen Mikko-laiva.

  • Rakennettu Savonlinnan konepajalla 1914.
  • Pituus 30,4 m.
  • Leveys 7,1 m.
  • Syväys 2,4 m.

  • Nopeus 6 solmua.
  • Liikennöi edelleen höyrykoneen ja koivuhalkojen voimalla.
  • Tekee myös yleisöristeilyjä.

TERVAHÖYRY MIKON TARINA

S/s Ensin synty

Tervahöyry Mikon tarina alkaa Koiviston kylästä, nykyisen luovutetun Karjalan alueelta, 1900-luvun alkuvuosikymmeneltä. Koivistolaisen kauppiaan, laivanvarustajan ja valtiopäivämiehen Vilho Penttilän kuoltua varhain, jatkoi hänen perikuntansa liiketoimia ja omaisuuden kartuttamista. Saimaan kanavan rahtiliikenne oli kasvanut jo vuosia, joten perikunta päätti tilata laivastoonsa tällä kertaa kokonaan uuden tervahöyryn käytetyn sijaan.

Tilauksen sai Savonlinnan Telakka ja Konepaja Osakeyhtiö vuosien 1913–1914 taitteessa. Tilaus oli mieluinen uutinen pienessä 4 000 asukkaan kaupungissa, jossa yleinen taloustilanne ei ollut kovin hyvä. Kuitenkin juuri laivanrakennus oli Savonlinnan seudulla voimissaan, ja alueella rakennettiin samoihin aikoihin parikymmentä muutakin isompaa alusta.

Uuden tervahöyryn hinnaksi sovittiin 46 000 markkaa, mikä vastasi 9 200 kuutiota halkoja eli 15–16 tervahöyrylastillista polttopuuta. Hinta oli kohtuullinen, sillä moni oli saanut vastaavilla kuljetusmäärillä tervahöyryn hankintahinnan yhdessä purjehduskaudessa.

Vastavalmistunut alus luovutettiin tilaajalle 3.7.1914, ja se katsastettiin sekä rekisteröitiin Savonlinnan maistraatissa elokuussa. Näin aluksen ensimmäiseksi kotipaikaksi tuli Savonlinna, ja se sai nimekseen s/s Ensi.

Monta isäntää sekä haaksirikko

Tervahöyry Ensi palveli useita eri omistajia kuljettaen puutavaraa mm. Saimaalla, Äänisjärvellä, Syvärillä, Laatokalla ja Itämeren rannikkoliikenteessä. Syyskauden viimeisellä matkallaan kohti Joensuuta lokakuussa 1937, Ensin matka kuitenkin päättyi yllättäen. Sankka sumu Liperin lahden suulla peitti näkyvyyden, ja Ensi ajoi karille pahoin. Höyrylotja upposi kanttaan myöten.

S/s Ensin omistajat eivät enää korjauttaneet laivaa, vaan möivät sen Enso-Gutzeit Oy:lle. Kunnostaminen ei ollut ongelma, sillä yhtiöllä oli konepaja ja telakka Savonlinnassa. Alus saatiinkin hyvään kuntoon uuden isännän palvelukseen. Yksi vika laivassa kuitenkin oli. Se oli väärän niminen. Enso-Gutzeitin nimeämisperinteen mukaan tervahöyryn nimi tuli olla viisikirjaiminen ja päättyä o-kirjaimeen. Laiva kastettiinkin uudestaan keväällä 1938, ja siitä tuli s/s Mikko. Samalla alus rekisteröitiin Savonlinnaan.

Useita vanhoja laivoja telakan rannassa ja ylösnostettuna.
Tervahöyry Mikko kunnostettavana Laitaatsillan telakalla keväällä 2020.

Tervahöyry Mikko kuljetti puutavaraa Enso-Gutzeitin omistuksessa Saimaalla yli pari vuosikymmentä. Kuljetukset suuntautuivat yhtiön tehtaille, kuskaten sinne lähinnä halkoja ja kuitupuuta. Viimeisen puunkuljetuksen s/s Mikko teki syksyllä 1963. Vaihtoehtoiset kuljetustavat ja kiristyneet kustannuspaineet olivat tehneet tervahöyryistä hyödyttömiä. Tervahöyryjen aika oli ohi.

Tervahöyryjen aktiivikäyttö oli vähentynyt jo vuosikymmeniä. Hyväkuntoinen Mikko soveltui hyvin halkoliikenteeseen, ja oli siten säästynyt muiden laivojen väistyessä. Nyt laiva kuitenkin sai kohtalokseen seistä seitsemän vuotta hyödyttömänä Laitaatsillan telakalla. Sitä ei kuitenkaan monen muun aluksen tapaan romutettu.  Mikkoa pidettiin vara-aluksena Laitaatsillan telakalla, jossa se kone rasvattuna odotti mahdollisia ruuhkahuippuja.

S/s Mikon seisokkivuosien keskelle mahtuu kuitenkin yksi hyvin erikoinen kesä, vuonna 1966. Silloin s/s Mikko nimittäin toimi estradina Huvipursi-nimiselle TV-viihdeohjelmalle. Ohjelman tarkoituksena oli kiertää Suomea tervahöyryllä ja esitellä kansalle kaunista Saimaata. Lauantaisin pysähdyttiin eri paikkakunnille, ja järjestettiin tanssit. Sitä varten Mikko veti kiertueella perässään kelluvaa tanssilavaa.

Tervahöyry Mikon kannella esiintyivät tähtiartistit, kuten Katri Helena, Esa Pakarinen ja Mauno Kuusisto. Kansainvälistä loistetta ohjelmaan toi poplaulaja Millie Small ”My Boy Lollipop” -hitillään. Huvipursi-ohjelma oli Oy Suomen Yleisradio Ab:lle mittava urakka 60-luvun TV-tekniikalla.

Huoli laivan häviämisestä

Kesän 1966 jälkeen Mikkoa ei tarvittu enää edes vara-aluksena. Koska telakoituneenakin aluksesta syntyy kuluja, laittoi Enso-Gutzeit Oy laivan myyntiin tarpeettomana keväällä 1969. Saman kohtalon koki firman kymmenet muut laivat. Jos s/s Mikko ei menisi kaupaksi, saisi siitä romutettunakin jotain tuloa.

S/s Mikosta kiinnostui moni taho. Huomattiin, että Suomen liikenteen historian viimeinen tervahöyry oli vaarassa hävitä. Mikon tavoin myynnissä olleet höyrylotjat s/s Wenno ja s/s Romeo eivät olleet rautarakenteisina perinteisiä tervahöyryjä, kuten puurunkoinen Mikko.

Kolme miestä työstää työkaluilla vanhan laivan pohjaa telakalla.
Tervahöyry Mikon pohjalankkujen vaihtoa keväällä 2020.

Ensimmäisenä laivasta kiinnostui Museovirasto, ja s/s Mikon sijoituspaikaksi suunniteltiin Savonlinnan sijaan Helsingin Seurasaarta. Sitten suunnitelmia alkoivat esittää opiskelijayhdistykset. Niistä voimakkaimmin asiaa edisti Helsingin Yliopiston Savolainen osakunta.

Savolaisen Osakunnan perinteeksi oli muodostunut jo 50-luvulla jokakesäinen tervahöyryristeily oman maakunnan vesillä. Muutaman päivän mittaisilla suosituilla risteilyillään opiskelijat toki huvittelivat, mutta tekivät myös osakuntaa tunnetuksi ja solmivat arvokkaita kontakteja alueen yhdistyksiin. 60-luvun puolella tervahöyryjen vähentyessä ei vuokrattavaa tervahöyryä enää ollut helppo löytää, ja arvokas perinne oli vaarassa katketa. Osakunta päätti pelastaa s/s Mikon.

Savolainen Osakunta ehdotti Enso-Gutzeit Oy:lle, että s/s Mikko poistettaisiin myynnistä. Ideana oli valjastaa laiva yleishyödylliseen käyttöön esim. yhdistyksen tai säätiön kautta. Enso-Gutzeit näytti esitykselle vihreää valoa, ja poisti laivan toistaiseksi myytävien alusten listalta syksyllä 1969. Nyt romutusvaihtoehdosta ei puhunut enää kukaan.

S/s Mikon suojelemiseksi Osakunta suunnitteli mm. säätiötä ja kannatusyhdistystä, joiden kautta tarjottaisiin museo- ja näyttelytoimintaa sekä vuokrattaisiin toimintakuntoista alusta kongressi- ja virkistyskäyttöä varten. Osakunta pohti myös laivan yhteisomistajuutta Savonlinnan kaupungin kanssa. Lopulta keväällä 1970 Enso-Gutzeit Oy päätti tehdä kulttuurityön, ja lahjoitti maailman viimeisen aidon tervahöyryn, s/s Mikon, Savonlinnan kaupungille museolaivaksi. Tervahöyry Mikon 33-vuotinen ura yhtiön palveluksessa oli päättynyt.

S/s Mikon rappio ja uusi nousu

Tärkein tavoite oli saavutettu: s/s Mikon tulevaisuus oli jollain tavalla turvattu ja laiva oli liikennöitävässä kunnossa. Ilman Enso-Gutzeit Oy:n lahjoitusta, Helsingin Yliopiston Savolaisen osakunnan aktiiveja ja Savonlinnan kaupungin myötämielistä johtoa, ei lopputulos olisi välttämättä ollut sama. Savonlinnan kaupunki ja Savolainen osakunta solmivat kymmenvuotisen sopimuksen s/s Mikon ylläpidosta.

Työntekijä tervaa suuren museolaivan kylkeä mustaksi.
Konservaattori Heidi Alanen tervaamassa s/s Mikkoa.

Seitsemänkymmentäluvun kolme ensimmäistä kesää tervahöyry Mikko oli risteilytoiminnassa. Mukana oli luonnollisesti Savolaisen osakunnan jäseniä sekä Savonlinnan kaupungin edustajia. Kesällä 1973 laivan kunto huomattiin kuitenkin odotettua huonommaksi. Alkuperäinen kustannus- ja kuntoarvio oli arvioitu pahasti alakanttiin. Uudessa arviossa s/s Mikkoon tarvittaisiin 260 000 markan remontti, jotta purjehduskunto saavutettaisiin.

Opiskelijayhdistyksellä ei ollut moiseen varaa. Myös kaupungin suhtautuminen laivaa kohtaa oli muuttunut kielteiseksi kaupunginjohtajan vaihdoksen myötä. Savonlinnan kaupunginhallitus hylkäsi kaikki esitykset s/s Mikon kunnostamiseksi.

Suurella tarmolla pelastettu kulttuurihistoriallisesti arvokas tervahöyry Mikko jätettiin siis seisomaan vuosiksi 1974–1979 Haislahden satamaan ilman valvontaa ja huoltoa. Laiva oli helppo kohde ilkivallalle ja majapaikka laitapuolen kulkijoille. Lopulta alus alkoi täyttyä vedellä. 70-lukua leimasi kaiken vanhan säilyttämisen vastustus.

Tilanne muuttui, kun Museovirasto lähestyi Savonlinnan kaupunginhallitusta helmikuussa 1978. Samaan aikaan etenevässä, Riihisaaren vanhaan viljamakasiiniin suunniteltavassa museoprojektissa, pyydettiin Museovirastolta museaalista arviota Mikko-nimisestä tervahöyrystä. Museovirasto kehotti kaupunginhallitusta harkitsemaan arvokkaan kulttuuristoriallisen aluksen kunnostamista.

Ihmisiä vanhan museolaivan kyydissä.
Tervahöyry Mikko risteilee. Kuva: Matti Kykkänen.

Kaupunki aktivoitui, ja nostatti s/s Mikon telakalle pois välittömästä uppoamisvaarasta. Uudet laskelmat tehtiin, ja kaupunki aloitti neuvottelut valtiovallan kanssa. Lopulta työvoimaministeriö sitoutui maksamaan kunnostuksesta yli puolet palkkojen muodossa, ja loput kustansi kaupunki. Tässä vaiheessa Savolainen osakunta jäi yhteistyöstä pois, eikä uutta kymmenvuotissopimusta enää solmittu. Silti osakunnan panos laivan pelastamisessa oli ollut merkittävä.

Korjaustöitä tehtiin vuoteen 1981 saakka. Siihen mennessä Savonlinnan kaupunki ja valtio olivat käyttäneet Mikon merikelpoiseksi saattamiseen ja kunnostamiseen yli 600 000 markkaa. Alus teki jälleen kunniaa kaupungille.

S/s Mikko niittää mainetta

S/s Mikkoa ei avattu yleisölle museolaivana, vaan sitä vuokrattiin eri tahoille risteilykäyttöön. Ensimmäisenä laivan vuokrasi matkailualan väki kesällä 1981. Tervahöyry Mikko suuntasi Helsinkiin markkinoimaan Saimaata matkailukohteena. Laivalla pidettiin seminaareja ja esiteltiin sen uutta näyttelyä sekä kuskattiin kutsuvieraita. Tapahtuma sai runsaasti positiivista huomiota.

Vielä menestyneempi tapahtuma oli heinäkuussa 1983 järjestetty Suomen höyrylaivaliikenteen 150-vuotisjuhla Kiteellä. Tilaisuutta oli ideoimassa mm. kunnanjohtaja Pekka Ikonen ja Sanoma Osakeyhtiön hallituksen puheenjohtaja, ministeri Aatos Erkko. Tervahöyry Mikko höyrysi juhlaregattaan 26:n muun höyrylaivan kera, ja yleisöä saapui tuhansittain ympäri Suomea. Myös presidentti Koivisto puolisoineen kunnioitti tapahtumaa läsnäolollaan.

Seuraavina vuosina s/s Mikko oli tuttu näky erilaisissa tapahtumissa. Myös yleisö pääsi pikkuhiljaa tutustumaan laivaan tapahtumien yhteydessä. Vuonna 1987 pari vuotta aiemmin perustetussa Savonlinnan maakuntamuseossa järjestettiin suosittu Vorokki-näyttely. Tällöin Mikko-laivaan tutustui yli 30 000 ihmistä. Nyt tervahöyry Mikon tunsivat jo kaikki!

Vanhan höyrylaivan kansi on täynnä koivuhalkoja.
S/s Mikko halkolastissa.

S/s Mikko oli vuoteen 1992 saakka Savonlinnan kaupungin teknisen viraston alaisuudessa. Tästä eteenpäin laivan museaalisesta hoidosta ja valvonnasta alkoi vastata asiantunteva taho eli Savonlinnan maakuntamuseo. Museonjohtajien Toimi Jaatisen ja Mirjam Kosusen johdolla Mikko-laivasta kehittyi suosittu turistinähtävyys ruumaan rakennettuine näyttelyineen. Aluksen myös todettiin kestävän paremmassa kunnossa, kun sillä välillä ajettiin. Risteilytoimintaan vuokraaminen siis jatkui edelleen.

S/s Mikon toimintakunnossa pysymistä on auttanut suuresti myös 1972 perustettu Saimaan Purjehdusmuseoyhdistys. Höyrykuunari Salaman entisöimistarkoitukseen perustettu yhdistys alkoi Salama-projektin jälkeen suuntaamaan kiinnostustaan yhä enemmän s/s Mikon jatkuvaan ylläpitoon. Kaikenlainen vapaaehtoistyö s/s Mikon kunnostamisessa ja ajamisessa onkin ollut jo vuosia yhteiskunnan tukea merkittävämpää. Laivan hyvää kuntoa on tukenut jatkuva hoito ja lahjoitukset.

Tervahöyry Mikko tänään

Toiminta s/s Mikon ympärillä on jatkunut vilkkaana näihin päiviin saakka. Laivassa vierailee vuosittain tuhansia kävijöitä osana Riihisaaren näyttelykokonaisuutta. Kaikille avoimet yleisöristeilyt ja erilaiset tapahtumat elävöittävät nyt jo yli satavuotiaan laivan arkea. Helsingin yliopiston Savolainen osakunta on palannut käyttäjäkuntaan. Myös yhteistyö Saimaan Purjehdusmuseoyhdistyksen kanssa jatkuu edelleen.

Keväällä 2020 tervahöyry Mikossa tehtiin mittava kunnostus. Aluksen kansi- ja pohjalankkuja vaihdettiin ja välit tiivistettiin hamppuriveellä. Kunnostus viimeisteltiin pikeämällä saumat sekä tervaamalla kaikki puuosat. Vuosittain tervahöyryä kunnostetaan, huolletaan, tervataan ja ajetaan, jotta alus pysyy kunnossa, pinnalla ja toimivana.

Tervahöyry Mikon tulevaisuus Riihisaaressa osana Savonlinnan museon museolaivastoa näyttää turvatulta. Iäkkään puulaivan ylläpito vaatii kuitenkin jatkuvaa hoitoa ja rahallista panostusta. Viimeistä säilynyttä tervahöyryä, kuten muitakaan Riihisaaren museohöyrylaivoja, ei voida pitää itsestäänselvyytenä. Sen onnekkaaseen säilymiseen on vaadittu suuri joukko henkilöitä ja erilaisia toimijatahoja sekä valtava määrä työtä ja intohimoista omistautumista. Omistajalla on tärkeä vastuu pitää Mikko vastakin pinnalla, niin konkreettisesti kuin kuvainnollisesti.

Tervahöyry Mikon tarinan lähteenä FT Sakari Auvisen teos:

S/s Mikko – Saimaan viimeinen puurunkoinen tervahöyry. Saimaan purjehdusmuseoyhdistys ja Savonlinnan maakuntamuseo, 2016, 136 s. Myytävänä museokaupassa.

TERVAHÖYRYJÄ, PIKINYTKYJÄ JA KURAMYLLYJÄ

Höyrylotja kehiteltiin 1800-luvun lopulla Saimaan oloihin soveltuvaksi rahtialukseksi. Vielä 1960-luvulla höyrylotja oli yleinen näky Saimaan selillä. Tervahöyryksi tai pikinytkyksi kutsuttiin puurunkoista höyrylotjaa, jonka runko oli tervattu. Rautarakenteiset höyrylotjat tunnettiin myös kuramyllyinä. Höyrylotja oli mitoitettu Saimaan kanavan sulkukammion mukaan: 31 x 7 x 2,4 metrin kokoinen tylppäkeulainen ja -peräinen alus täytti mahdollisimman tarkoin sulkukammion. Höyrylotjia käytettiinkin erityisesti Saimaan kanavan kautta merelle suuntautuneeseen liikenteeseen. Täysmittaisen höyrylotjan vetoisuus oli 100–140 nettorekisteritonnia, ja se kykeni kuljettamaan 370–470 kuutiometriä puutavaraa tai 600–700 pinokuutiometriä halkoja.

Tervahöyrykauden alkuaikoina useimmat tervahöyryt olivat yksityisten laivaisäntien omistuksessa. Kauppiaat ja teollisuudenharjoittajat kuljettivat tuotteitaan ja raaka-aineita, mutta myös monet maanviljelijät innostuivat laivanvarustuksesta. He muodostivat usein ns. laivaisännistöyhtiöitä. Yhtiöiden merkitys tervahöyrynvarustajina kasvoi 1910-luvun lopulla. Suurimman tervahöyrylaivaston hankki W. Gutzeit & Co., jolla oli parhaimmillaan 36 tervahöyryä. Myös Savonlinnan Puutavara Oy, kuopiolainen H. Saastamoinen & Pojat Oy ja kangaslampilainen Antti Luostarinen omistivat useita aluksia.

Höyrylotjan purjehduskausi alkoi toukokuussa ja jatkui jäiden tuloon. Tuona aikana ennätettiin tehdä 10–15 matkaa merelle tai 20–30 matkaa Saimaalla. Matka Helsinkiin vei viikon. Ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumoukseen asti tärkein vientitavara oli polttopuu, jota vietiin puupulasta kärsineeseen Pietariin 40 cm mittaisina nalikkahalkoina. Suomen itsenäistymisen jälkeen tervahöyryt kuljettivat propseja, tukkeja, sahatavaraa ja polttopuuta Helsinkiin, Viipuriin ja muihin Suomenlahden rannikkokaupunkeihin. Kävivätpä tervahöyryt Norjassa ja Tanskassakin. Saimaan suuryritykset käyttivät tervahöyryjä sekä raakapuun kuljetuksiin tehtaille että valmiiden tuotteiden kuljetukseen markkinoille.

ELÄMÄÄ SAIMAAN TERVAHÖYRYILLÄ

Tervahöyryn miehistönä oli päällikön eli kipparin kanssa ruorissa vuorotellut perä- eli ajomies, pari kansi- eli täkkimiestä sekä konehuoneesta vastannut konemestari eli masinisti apunaan lämmittäjä. Laivan keittiö oli emännän valtakuntaa. Päälliköltä ja konemestarilta vaadittiin ammattikoulutus, muun miehistön päällikkö palkkasi oman pitäjän kovimmista työmiehistä. Halukkaita oli, sillä palkka oli kohtuullinen ja työ vaihtelevaa. Laivamiehet olivat yleensä maaseudun tilattomia ja pientilallisia. Talvisin he olivat metsätöissä, kipparit mittamiehinä ja pomoina. Konemestareille oli töitä tarjolla konepajoilla.

Tervahöyryllä ajettiin ympäri vuorokauden, vain huonolla säällä oli pysähdyttävä. Laivan miehistö teki ajon aikana töitä kahdessa vuorossa kuusi tuntia kerrallaan. Vapaahetket kuluivat leväten, syöden, korttia pelaten, laulellen ja haitaria soitellen. Perunat ja kastike, keitot, puurot ja rusinasoppa antoivat voimia raskaaseen työhön. Kahvia juotiin paljon, ja silloin tällöin otettiin myös pirturyyppy.

Tervahöyryjen väliset kilpa-ajot olivat yleisiä. Saimaan kanavissa soitettiin suuta lotjamiesten kanssa. Onnettomuuksiakin sattui: milloin joku putosi yli laidan, milloin käytiin karilla, joskus putosi potkuri ja joskus upposi koko alus.

Katso lisää: Tutustu tervahöyry Mikon vaiheisiin valokuvien kautta.